Onnellisten aika

Silitin vatsaani hellästi ja haukkasin porkkanaa. Ainoaa ruokaa, jota himoitsin loputtomasti. Ajatus kahdesta pienestä sydämestä sisälläni oli pyörryttävä. Kaikkea oli kaksi. Varpaita kaksikymmentä, samoin sormia. Antti Tuisku laulaa auton radiossa, "On saatava lapsille gore-texii
Sillä kadut on märkii ja sohojosii". Sanat naurattaa ja samalla vähän kauhistuttaa. Meillä ei ollut mitään hankittuna tuleville vauvoille ja rahanmeno hirvitti. Salaa olin kuitenkin innoissani, että pääsisin ostamaan minikokoisia vaatteita, ja vieläpä tytöille, näin meille oli lupailtu.

Perheenlisäys ei ollut ainoa jännittävä asia lähitulevaisuudessa. Edessä oli myös muutto Turkuun. Poikaystäväni oli saanut hyvän työpaikan muurarina, muurarimestarina, ja päätimme aloittaa puhtaalta pöydältä, uudessa kaupungissa. Pyhäjärvessä ei ollut mitään vikaa, mutta olihan se pieni paikka, keskellä ei mitään. Olin ollut Turussa kesätöissä, ihastunut kaupunkiin ja siitä asti olin halunnnut asua rannikolla, ja nyt siitä haaveesta oli tulossa totta. Kaikki oli tosi hyvin. Olin onnellinen ja rakastunut. Uusi koti, puutaloasunto Martissa, odotti meitä ja myöhemmin tyttöjä.

Kesä meni vatsaa kasvatellessa. Tapasin säännöllisesti neuvolan terveydenhoitajaa ja kuukauden välein kävin keskussairaalassa ultraäänitutkimuksessa. Kyyneleet vierivät lämpiminä pitkin poskia joka kerta kun näin kaksi pientä ihmisenalkua musta-valkoisella, rakeisella näytöllä, vauvat A ja B. Vatsani oli edelleen aika siro, vaikka olin viimeisen kolmanneksen alussa. Kesä oli viileä ja sateinen. Muuttopäivä koitti syyskuun lopussa. Pihassamme kasvoi vaahtera, jonka lehdet olivat jo keltaiset. Syksy toi tullessaan kirpeät aamut ja usvan, joka leijui laiskana Aurajoen yllä, kunnes aurinko vei sen mennessään. Poikaystäväni lähti aamuisin töihin ja minulla oli aikaa tehdä hankintoja kaksosille. Alkuillasta hän tuli kotiin, söimme päivällistä ja sitten katsoimme Salatut Elämät. Joka ilta hän antoi vatsalleni kaksi suukkoa. Hän oli tehnyt niin siitä lähtien kun olimme saaneet kuulla, että saamme kaksi lasta.

Se oli maailman tavallisin keskiviikko. Olimme syöneet aamiaista yhdessä, olin keittänyt taas liian vahvaa kahvia. Hän lähti töihin, minä jäin ulko-oven rakoon vilkuttamaan. Kävin postissa ja kaupassa. Lepäsin ja höpöttelin vatsalleni. Laitoin ruokaa ja ripustin tauluja lastenhuoneen seinälle. Poikaystäväni olisi kieltänyt minua nousemasta tuolille vatsan ja vasaran kanssa, mutta hän ei onneksi ollut näkemässä kiipeilyäni. Syysaurinko viipyi huoneen seinällä. Hymyilytti. Kaikki alkoi olla valmista.

Kello tuli viisi ja aloin kattamaan pöytää. Yleensä hän oli kotona jo siihen aikaan. Soitin, mutta puhelimeen ei saatu yhteyttä. Akku on loppu ja ruuhkaa tiellä, mietin. Ovikello soi. Hän on varmasti unohtanut kotiavaimet, muistan ajatelleeni. Avaan oven ja näen kaksi ilmeetöntä poliisia. Tiesin heti. Minun rakkaani ei tulisi enää koskaan kotiin. Pala nousi kurkkuuni ja voimat katosivat raajoistani. Kyyneleet nousivat silmiini ja ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelin olevani täysin yksin. Tunsin vaativat potkut kylkiluiden alla. Minun oli pakko selvitä. Suru olisi kanssani pitkään mutta minun oli pakko selvitä.

Kolmen viikon kuluttua pidin sylissäni kahta kaksi ja puoli kiloista lasta. Tyttö, oli rauhallinen ja tummatukkainen. Ja se toinen vauva, no, hän oli täydellinen kopio isästään, komea, vaaleahiuksinen poika.