Tehtävä 5 : Kaavanovelli / vapaamuotoinen novelli (viikko 48)

Sunnuntaiyllätys

Tehtävän tarkoituksena on osata käyttää erilaisia kertomisen muotoja, sekä tehdä tekstistä tiivis ja selkeä kokonaisuus. Tavoitteena on myös oppia perinteinen novellin rakenne, jossa on odotus ja sen täyttyminen.

Deadline: pe 1.12.

On sunnuntai. Hän herää ilman herätyskelloa ja se saa hänet hyvälle tuulelle. Hän katsahtaa ulos ikkunasta. Näkymä on sangen marraskuinen. Harmaata ja sadetta, vai onko se sittenkin räntää. Hän odottaa, että märkä sade vaihtuisi keveäksi pakkaslumeksi, joka valaisee maiseman ja metsänreunan, joka hänen ikkunastaan näkyy. Hän kumartuu silittämään nojatuolissa kerällä nukkuvaa kisssa: "Huomenta Katti Matikainen". Kissa siristää silmiään ja venyttelee, ensin etutassujaan, sitten takajalkojaan ja lopulta se nostaa selkänsä kaarelle, hyppäa alas ja tassuttelee keittiöön vesikupillensa. 

Vielä vuosi sitten Matikaisella oli ollut kaverina toinen kissa. Toisena adventtina Pikku-Kissa oli hypännyt alas parvekkeelta ,eikä koskaan palannut. Hän katseli edelleen metsään ja toivoi, että Pikku-Kissa, joka nimestään huolimatta oli isokokoinen kolli, palaisi kotiin. Metsä näytti tänään erityisen synkältä, männyt huojuivat tuulessa ja kuuset laskivat oksansa sateesta raskaana kohti maata. Vaikka metsä varmasti näytti jonkun mielestä ankealta, oli se hänen mielestään aina kaunis, jopa tänään. 

Viime kesänä hän oli viettänyt yön metsässä, tähtitaivaan alla. Aina välillä hän muistelee kuinka hyvältä metsä tuoksui aamulla kun aurinko alkoi lämmittää ja haihduttaa lehtien pinnalla ollutta yökastetta Myös pienellä nuotiolla keitetty pannukahvi oli maistunut erityisen hyvältä. Ei hän ole eräihminen, mutta luontoihminen kyllä. Siinä on eroa. Hän näki metsässä yöpyessään unta Pikku-Kissasta. Unessa kissa oli tullut hänen jalkojensa päälle nukkumaan ja kehräämään. Uni oli ollut niin todellisen tuntuinen, että välillä hän mietti, oliko Pikku-Kissa ollut siinä oikesati. Hän halusi uskoa niin. 

Keittiöstä alkoi kuulua maukumista. Matikainen ilmoittaa olevansa valmis aamupalalle. Hän tajuaa olleensa ajatuksissaan jo hyvän tovin. Hän karistaa loput unihiekat silmistään ja suuntaa keittiöön. Itselleen hän keittää kahvia ja Matikaiselle maksapateeta. Kissa on hemmoteltu. Puhelin soi ensimmäistä kertaa moneen päivään. Yleensä kaikki yhteydenpidot hoidetaan viesteillä. Soittaja on hänen hyvä ystävänsä, Saara. 

-Huomenta!

-Heippa! Onko sinulla tekemistä tänään? 

-Ei ole mitään suunnitelmia. Mitä mielessä?

-Järjestän muutamalle kavereille brunssin ja ajattelin että sinä voisit tulla myös?

-Tulen mielelläni, kiitos! Kuinka monelta?

-Pääsetkö tunnin päästä? Täällä on sinulle pieni yllätys..

-Mikä yllätys?

-Näet sitten 

-Okei, nähdään pian!

-Heippa!

Mikä voisi olla Saaran mainitsema yllätys, hän mietti mutta ei keksinyt mitään. Toivottavasti ei ainakaan mitään sokkotreffejä. Tai valokuvaamista. Valokuvaus oli hänelle työ, eikä kuulunut rennon sunnuntain suunnitelmiin .Jos hänellä siis olisi suunnitelmia. Hän oli aina vähän huolissaan yllätyksistä mutta päätti olla avoimin mielin. Hän antoi kissalle ruokaa ja suuntasi suihkuun. 

Autossa, matkalla Saaran luoksi, hän kuuntelee Fleetwood Macia, se on hänen suosikkiartisti. Kesken Songbirdin hänet valtaa tunne, että jotain on unohtunut. Tunne on niin voimakas, että hän tekee näyttävän u-käännöksen ja ajaa takaisin kotiin. Kotona on vastassa avonainen ulko-ovi ja Katti Matikainen, joka haistelee jo oven edessä olevaa kuramattoa. Sisälle siitä, hän huutaa kissalle ja huokaisee samalla helpotuksesta. Ovi oli jäänyt lähtiessä auki. Onneksi kissa on arka, eikä ollut päässyt tuon pidemmälle. Häntä kauhistuttaa ajatus siitä, että toinenkin kissa olisi karannut.

Saara asuu kauniissa puutalossa koiransa ja kissansa kanssa. Saara on ruokabloggaaja ja hänen luonaan on aina lupa odottaa pöytää, joka notkuu herkkuja. Keittiön isolle pöydälle on katettu hummusta, tuoretta leipää, hedelmiä, salaattia, hedelmiä, kakkua ja voisarvia, juustoja ja vaikka mitä herkkuja. Saara on taas lunastanut odotukset. Paikalla on heidän yhteisiä ystäviä ja muutama hänelle entuudestaan tuntematon nainen. 

Hän kysyy Saaralta, mikä on hänelle luvattu yllätys. Saara hymyilee leveästi, lähtee viereiseen huoneeseen ja käskee samalla häntä sulkemaan silmänsä. Hän tekee niin ja seisoo keskellä keittiötä tuntien itsensä hölmöksi. Askeleet kertoo, että Saara on palannut ja seisoo hänen edessään. Nyt hänen käsketään ojentamaan kätensä. Käsiin lasketaan jotain kevyttä ja pehmeää. Hän saa luvan avata silmänsä. Hän pitelee käsissään pientä, harmaaraidallista kissanpentua. 

- Se on sinulle. Tai oikeastaan se on Katti Matikaiselle, uusi kaaveri.

Kissa tuoksuu niin hyvältä kuin pieni kissanpentu vaan voi. Hän on ei pysty enää keskittymään mihinkään muuhun kuin pieneen karvapalloon. Ajatukset pyörivät jo kissan nimessä. Ehkä siitä pitäisi tulla Iso-Kissa, hän ajattelee.  

Tehtävä 4: Näytetään, ei kerrota (viikko 45)

Hän kääntää avainta lukossa ja astuu sisään pieneen, valkoiseen asuntoon. Kolmekymmentä neliötä, kaikki vain ja ainoastaan hänen omaan käyttöönsä. Vuokrasopimus allekirjoitettiin jo kuukausi sitten, mutta muuttopäivä koitti vasta nyt, elokuun viimeisenä viikonloppuna. Askeleet kaikuu tyhjässä huoneessa kun hän kävelee peremmälle ja laskee mukanaan tuomansa peikonlehden keittonurkkaukseen tiskipöydälle. Ikkunasta avautuu näköala suoraan puistoon. Jos asunto olisi toisella puolella taloa, näkyisi hänen ikkunastaan tuleva opinahjo. Puisto on hänen mielestään paljon parempi. Ovelta kuuluu ääniä. Hänen isä ja veljensä kantavat ensimmäsiä laatikoita sisälle. Hän osoittaa, että ne voi laskea ikkunan alle. Hän siirtää viherkasvin pahvilaatoiden päälle, kaivaa puhelimen taskustaan ja ottaa kuva asetelmasta tyhjässä huoneessa. Instagramiin latautuu kuva: "Muuttopäivä. #myfirsthome".

Tehtävä 3: Elämäntilanteen pohdinta (Viikko 42

Viisi vuotta takana. Yksi päivä edessä. MIten tällaista isoa miestä voi jännittää ulkomaailma niin paljon? Ajatukseni juoksevat lujempaa kuin Vermon ravihevoset. Täytyy kyllä lopettaa hevosten ja rahan ajattelu. Se minut tänne alunperin toi.. Jos yhden päivän saisin elää uudestaan, se olisi se päivä. Kaiken pahan alku ja juuri. En ollut oma itseni. En edes tiennyt kuka olin silloin. Taisin heittää hukkaan kaiken kauniin elämässäni. Elina ja Jami. Eivät kuulemma halua nähdä enää. Silti haluan todistaa olevani eri mies kuin puoli vuosikymmentä sitten. Toivoittavasti Jamille on luettu kirjeeni. Kunhan saan vuokra-asuntoni nopeasti kuntoon, voin kutsua heidät kylään. Äidin ja isänkin asion pyytää. Toivottavasti joku haluaa vielä tavata.. Olen muuttunut. Kadun ja sovitin tekoni. Voinko koskaan olla ihan tavallinen? Mikä on tavallista.. ehkä kahvit keitettynä omalla Moccamasterilla ja televison katselu vielä yhdeksän jälkeen. Viiden vuoden ajan olen katsellut näitä seiniä ja tehnyt kuten on käsketty Ei kyllä tule ikävä näitä neliöitä. Enää yksi yö ja olen vapaa mies. 

Tehtävä 2: Erilaiset repliikit (Viikko 40)


1. Kaksi autoa vaan ajoi ja sit ne törmäs. Pieni auto ajoi ei niin kauhean lujaa. Iso auto meni lujaa eri tiellä. Mun iskäkin on joskus törmännyt, mut silloin mä en nähnyt kun olin jo nukkumassa ja äiti kertoi siitä sitten. Aika kova ääni tuli. Mun isä tulee pian mua hakemaan. Ja sekin on törmännyt. Mä en aio törmätä ikinä enkä halua sairaalaan. En kyllä enää muista mitä...mitä tapahtui. Menikö kaikki autot nyt rikki? 

2. Kevyt nelipyörä ajoi kohti pohjoista pääväylää pitkin, tilannenopeus vaikutti olevan kohdillaan. Henkilöauto oli pysähtynyt kärkikolmion taakse. Mutta jostain syystä lähti ylittämään tietä, vaikka nuoren henkilön ajama ajoneuvo oli kohdalla. Autot törmäsivät. Pysäköin Jeeppini, puin huomioliivin ja lähdin selvittämään tilannetta. Hälytin apua soittamalla 112 ja aloin ohjaamaan liikennettä, herra konstaapeli. 

3. Öööö, no en todellakaa kyttää mitää autoja mut nyt näin et toi yks Mats ajo ohi. Ja se on sillee iha ok. Kuvasin kyl yht snäppii just et en nähny sitä ku ne törmäs mut kyl mä sen kuulin. Tua.. Voinks mä lähtee menee pian, ku täss on näit muit tyyppei? Onks se Mats iha kunnos?

Onnellisten aika

Silitin vatsaani hellästi ja haukkasin porkkanaa. Ainoaa ruokaa, jota himoitsin loputtomasti. Ajatus kahdesta pienestä sydämestä sisälläni oli pyörryttävä. Kaikkea oli kaksi. Varpaita kaksikymmentä, samoin sormia. Antti Tuisku laulaa auton radiossa, "On saatava lapsille gore-texii
Sillä kadut on märkii ja sohojosii". Sanat naurattaa ja samalla vähän kauhistuttaa. Meillä ei ollut mitään hankittuna tuleville vauvoille ja rahanmeno hirvitti. Salaa olin kuitenkin innoissani, että pääsisin ostamaan minikokoisia vaatteita, ja vieläpä tytöille, näin meille oli lupailtu.

Perheenlisäys ei ollut ainoa jännittävä asia lähitulevaisuudessa. Edessä oli myös muutto Turkuun. Poikaystäväni oli saanut hyvän työpaikan muurarina, muurarimestarina, ja päätimme aloittaa puhtaalta pöydältä, uudessa kaupungissa. Pyhäjärvessä ei ollut mitään vikaa, mutta olihan se pieni paikka, keskellä ei mitään. Olin ollut Turussa kesätöissä, ihastunut kaupunkiin ja siitä asti olin halunnnut asua rannikolla, ja nyt siitä haaveesta oli tulossa totta. Kaikki oli tosi hyvin. Olin onnellinen ja rakastunut. Uusi koti, puutaloasunto Martissa, odotti meitä ja myöhemmin tyttöjä.

Kesä meni vatsaa kasvatellessa. Tapasin säännöllisesti neuvolan terveydenhoitajaa ja kuukauden välein kävin keskussairaalassa ultraäänitutkimuksessa. Kyyneleet vierivät lämpiminä pitkin poskia joka kerta kun näin kaksi pientä ihmisenalkua musta-valkoisella, rakeisella näytöllä, vauvat A ja B. Vatsani oli edelleen aika siro, vaikka olin viimeisen kolmanneksen alussa. Kesä oli viileä ja sateinen. Muuttopäivä koitti syyskuun lopussa. Pihassamme kasvoi vaahtera, jonka lehdet olivat jo keltaiset. Syksy toi tullessaan kirpeät aamut ja usvan, joka leijui laiskana Aurajoen yllä, kunnes aurinko vei sen mennessään. Poikaystäväni lähti aamuisin töihin ja minulla oli aikaa tehdä hankintoja kaksosille. Alkuillasta hän tuli kotiin, söimme päivällistä ja sitten katsoimme Salatut Elämät. Joka ilta hän antoi vatsalleni kaksi suukkoa. Hän oli tehnyt niin siitä lähtien kun olimme saaneet kuulla, että saamme kaksi lasta.

Se oli maailman tavallisin keskiviikko. Olimme syöneet aamiaista yhdessä, olin keittänyt taas liian vahvaa kahvia. Hän lähti töihin, minä jäin ulko-oven rakoon vilkuttamaan. Kävin postissa ja kaupassa. Lepäsin ja höpöttelin vatsalleni. Laitoin ruokaa ja ripustin tauluja lastenhuoneen seinälle. Poikaystäväni olisi kieltänyt minua nousemasta tuolille vatsan ja vasaran kanssa, mutta hän ei onneksi ollut näkemässä kiipeilyäni. Syysaurinko viipyi huoneen seinällä. Hymyilytti. Kaikki alkoi olla valmista.

Kello tuli viisi ja aloin kattamaan pöytää. Yleensä hän oli kotona jo siihen aikaan. Soitin, mutta puhelimeen ei saatu yhteyttä. Akku on loppu ja ruuhkaa tiellä, mietin. Ovikello soi. Hän on varmasti unohtanut kotiavaimet, muistan ajatelleeni. Avaan oven ja näen kaksi ilmeetöntä poliisia. Tiesin heti. Minun rakkaani ei tulisi enää koskaan kotiin. Pala nousi kurkkuuni ja voimat katosivat raajoistani. Kyyneleet nousivat silmiini ja ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelin olevani täysin yksin. Tunsin vaativat potkut kylkiluiden alla. Minun oli pakko selvitä. Suru olisi kanssani pitkään mutta minun oli pakko selvitä.

Kolmen viikon kuluttua pidin sylissäni kahta kaksi ja puoli kiloista lasta. Tyttö, oli rauhallinen ja tummatukkainen. Ja se toinen vauva, no, hän oli täydellinen kopio isästään, komea, vaaleahiuksinen poika.